Kaikilla kirjoittajilla on kullakin omat daimioninsa, jotka valvovat heidän tekemisiään, ja luulen, että Pasilla se on rotta. Sarilla se olisi fretti. Olen melko varma siitä. Minulla se on ilves, joka silmät kiiluen katsoo komeron päältä tekemisiäni. Aina se on siellä ollut, odottamassa vuoraan, että jotain edes tapahtuisi. Suurimman osan ajasta se vain nukkuu. Nyt se on pitkästä aikaa hereillä, ja sen silmät ovat kirkkaat ja suuret. Yömetsästäjän piirteitä.

Monet asiat ovat saaneet minut viime aikoina mietteliääksi. Ei siksi, että olisin kokenut herätyksen, vääryyttä tai joutunut kaltoin kohdelluksi. Monella tapaa olen saanut aikaiseksi enemmän kuin koskaan, ja usein eri tavoin tunnen olevani onnellinen ja täydempi kuin aikoihin. Jos tietää yhtään tarkemmin aikaisemman elämäni vaiheista, voisi sanoa että minulla ei ikinä ole mennyt paremmin.

Olen silti kriisissä. Kirjoittaja sisälläni vaikeroi.

Elämäni ensimmäinen varsinainen kirjoitus oli Siilinjärvi-laulu, jonka kirjoitin tavuviivojen kanssa nuottivihkoon. Tyhmempi olisi voinut kuvitella, että minusta tulisi muusikko. Maailma välttyi onneksi tältä kauheudelta, sillä lauluääneni on klassisen karsea. Pääsin kuudennella luokalla laulukokeesta läpi, kun lupasin etten laula. Oikeasti.

Fantasiakärpänen puri minua jo hyvin nuorena. Ilman yhteiskunnan tarjoamia kirjastoja (ja -autoja) en olisi millään voinut tyydyttää pohjatonta lukuhimoani. Jo pelkästään tämän vuoksi olen aina valmis vastustamaan kaikkea, mikä edes etäisesti viittaa kirjastojen maksulliseksi muuttamisen suuntaan (kirjastotädit edustavat minulle edelleen jotain sellaista, johon edes opettajat eivät yltäneet. He olivat portinvartijoita tietoon ja elämyksiin). Monelle ihmiselle ei vain mahdu kaaliin, että tässä maassa on lukematon määrä lapsia ja nuoria, joille kirjastot ovat ihan aidosti ainoa henkireikä.

Uskallan väittää, että 80-luvun lopulla maakuntakirjastosta ei löytynyt nuorten osastolta kovinkaan montaa kirjaa, jota en olisi lukenut. Isojen ihmisten klassikot maistuivat tomulta. Luulen, että kaiken tämän lukemisen seurauksena opin alitajuisesti tunnistamaan hyvän juonen. Dramatiikan taju kehittyi lukemisen myötä.

Murrosiän ja aikuiselämän alussa tapahtuneet epämiellyttävät asiat olivat vaikeita käsitellä ja hahmottaa. Ongelmat tuntuvat myös suuremmilta, kun ei ole vielä kertynyt itseluottamusta ja kokemusta elämästä yleensäkään. Hormonejakin voisi syyttää. Vaikeasti käsiteltävät asiat purkautuivat kirjoittamisen muodossa, ja tarina syntyi. Kirjoitin sydänverelläni Suuren Tarinan (nimi muutettu), ja kirjoitin kaiken paatoksella. Teksti on varmasti ytimessään aitoa, ehtaa angstia. En ole uskaltanut lukea kyseistä tekstiä moneen vuoteen. Pelkään, että saisin näppyjä pelkästä lukemisesta.

Suuren Tarinan (hävettää vähän, että Sari sen kuitenkin luki) lisäksi kirjoittelin jonkun aikaa novelleja. Novellit ovat kuitenkin edelleen vähän liian lyhyitä kirjoituksia minun maakuuni, ehkä niihin ei saa aivan samanlaista juonikaarta kuin pidempään tarinaan. Muutamasta novellista olen kuitenkin ylpeä. En siksi, että minä olisin kirjoittanut ne, vaan siksi, että se nuorempi minä on kirjoittanut ne. Armageddon ja Kaysa olivat molemmat mukavia, lyhyitä ja ytimekkäitä pikanautintoja. Nyt en varmaan samanlaista voisi kirjoittaa, vaikka haluaisinkin. En kuitenkaan haluaisi. Ne ovat tärkeiden asioiden muistomerkkejä.

Sitten tuli NaNoWriMo ja Luukannel. Olen edelleen hieman hämilläni siitä, että kuukaudessa voi oikeasti halutessaan kirjoittaa niinkin pitkän tarinan. Muistelen edelleen lämmöllä sitä, kun monet lukijat kävivät kommentoimassa keskeneräistä tarinaa. Valitettavasti kukaan kustantaja ei ollut loppujen lopuksi kiinnostunut tarinaa julkaisemaan, vaikka lähellä olikin. Ei se mitään, sen tarinan aika tulee vielä joskus. Luukantelen prosessista opin kuitenkin todella paljon. Tärkeimmät läksyt olivat nämä:

1) kirjoittaminen vaatii ensisijaisesti hyviä istumalihaksia, ja
2) kirjan julkaisu(kin) on liiketoimintaa.

Näiden oppituntien pohjalta päädyin viimein prosessiin, jonka seurauksena syntyi kustannussopimus. Kirja tulee ulos tänä syksynä, ja pian varmaan saan puhua jo itse kirjasta ja sen aiheestakin. Uskon myös, että aika monella riittää siihen siitä kommentoitavaa. Saattaapa tulla muutama tulikivenkatkuinen kommenttikin. No, feministivastaisen kirjoitusteni jälkilöylyissä se tuskin tuntuu juuri miltään. Tasa-arvoasiat ovat mielenkiintoinen aihe, mutta maailmalla on niin paljon minua parempia kirjoittajia, jotka osaavat tästä kirjoittaa enemmän ja asiallisemmin.

Näin ajatellen voisi arvella, että kirjoittajana olen varmasti kehittynyt jotenkin. Selkeästi olen ainakin saanut aikaiseksi jotain, mitä olen haaveillut jo pienestä pojasta saakka. Se on mielenkiintoinen tunne, kun lapsuudenaikainen haave on oikeasti toteutumassa. Paitsi että se ei tietenkään ole juuri sellaista kuin kuvitteli - tietenkään. Samaan aikaan jännittää, pelottaa ja tuntuu tyhjältä. Suorastaan ahdistaa.

Sisäinen kirjoittajani on saamassa sen mitä se on aina halunnut - kirjan. Mitä se seuraavaksi haluaa? Kuoleeko se pois, oppiiko se uutta, haluaako se jotain muuta? Suostuuko se taipumaan, nöyrtymään, opettelemaan uudestaan ne askeleet, jotka kerta toisensa jälkeen aina tarvitsee opetella?

Toivottavasti.

Tämä kirjoitus on julkaistu 14.05.2008 klo 12:53 kategorioissa Yleiset. Lievää loukkaantumista voi tapahtua, eikä kirjoittaja vastaa aiheutuneesta mielipahasta. Kaikki oikeudet pidätetään.