Osmo alkaa olla kotoutunut meille jo varsin hyvin. Vuffe tulee yllättävän hyvin toimeen kissojemme (Otto ja Venla) kanssa, eikä ihmeempiä rähinöitä ole ollut. Vaimo on tyytyväinen, kun lauman koko kasvaa ja vipinä lisääntyy. Sisäänrakennettua sellainen.
Osataan nukkua jo samassa sängyssäkin melkein kunnolla. :)
Koiruuden luonteenlaatu on käsittämättömän hyvä: ei pure, ei murjota, ei hypi (ainakaan liikaa, mutta jonkun verran vieraille) turhasta. Selkeästi älykäs ja koulutuskelpoinen sekä -haluinen. Tuntuu tosi mukavalta, että talossa on taas koira, edellisestä on liian kauan aikaa. Kuten kaikki muutkin aikaisemmat perheemme koirat, Täpläkin päätyi isän teloittamaksi. Olen yrittänyt unohtaa noita muistoja, mutta aina välillä tulee joku vanha juttu mieleen ja kyynel tipahtaa, ei voi mitään. Jos uskoisin koirien jumalaan, niin siellä ne elukat jossain jahtaavat sitä viimeistä jänistään loputtomasti, voimien uupumatta, aamusta iltaan ja illasta aamuun kieli vyön alla. Vaan ei. Kuolleet ovat kuolleita, ja heidät näkee elämässään ainoastaan heijastuksina lajikumppaniensa maneereissa ja katseista. Elämä on.. raakaa.
